Kirjoittaja tarvitsee aikaa

Olen pitänyt kirjoittamisesta peruskoulusta lähtien ja pidän edelleen. Se on yksinkertainen asia ja väline, jolla saa paljon aikaan. Jos haluaa saada enemmän aikaan, on kirjoitettava kehittyäkseen.

Kuudennella luokalla tekemässäni kirjallisuustutkielmassa oli neljä sivua asiaa ja turhanpäiväistä lätinää kirjasta, jonka nimeä en enää muista. Nuo neljä pitkää ja vaikeasti luettavaa sivua olivat kaikki yhtä kappaletta - ei ainuttakaan kappalejakoa. Opettaja kehui työni ja sain arvosanaksi kiitettävän. Olisiko arvosana ollut täysi 10, mikäli olisin osannut erottaa kappaleet toisistaan?

Yläasteen alkupuoliskolla esseistäni ei herunut tyydyttävää parempia arvosanoja, mutta jo kahdeksannella luokalla kuuluin luokkani kärkikastiin äidinkielen esseearvosanoissa mitaten. Mitä tapahtui? Mikä tekijä nosti seiskat yseiksi?

Lukion ensimmäisellä äidinkielen kurssilla opettajani totesi ensimmäisestä esseestäni, että se olisi riittänyt arvosanaan C ylioppilaskirjoituksissa. Nyt lukiessani kyseistä ainetta - ja niitä kaikkia muita kirjoituksiani aina ala-asteen lopulta lähtien - tunnistan vain osan itsestäni: nyt todella huomaan kirjoitustaitoni kehittyneen äärettömän paljon. Onneksi, koska nykyinen taitoni riitti äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa arvosanaan eximia, vaikka pelkäsinkin magnaa.

Tekisi mieli hävittää kansioista ja poistaa koneelta kaikki vuosien takaiset kirjoitelmat. Taidan jättää sen homman kuitenkin väliin - ehkä taas jonain päivänä palaan miettimään ala-asteen loppua ja sitä, miksi kappalejako oli 12-vuotiaalle pojalle liian haastava asia.