Runon kirjoittamisesta ja lukemisesta

Mielestäni runous on kirjallisuuden ehkä hienoin muoto. Se antaa kirjoittajalle vapaat kädet, ja lukijalla on vapaus tulkita runoa miten tahansa. Runot kertovat yleensä niin vähin sanoin äärimmäisen paljon asiaa, ettei ole mielestäni toista taiteen lajia, joka pystyisi samaan. Yksi sana voi kääntää kaiken päälaelleen ja muuttaa koko runon merkityksen. Siksi minä luen runoja mielelläni - ja kirjoitan itsekin joskus.

Kun minä kirjoitan runoja, pyrin tietoisesti välttämään säännöllistä runomittaa. Mielestäni runoissa on enemmän syvyyttä ja mielenkiintoa, jos säkeistöt ja säkeet ovat eri mittaisia. Myös runon asettelu on tärkeä asia: sisennetyt säkeet tai jopa säkeistöt saattavat antaa runolle eri merkityksiä ja saavat lukijan pohtimaan entistä enemmän. Sisennetyt osat runossa voivat myös luoda erilaisen rytmin. Olen huomannut omista runoistani syntyvän usein "hitaita", mutta pidän runoista, jotka ovat osittain hitaita ja toisinaan taas nopeita.

Runoillessani käytän todella harvoin loppusointuja, enkä alkusointujakaan kovin tietoisesti yleensä viljele. Kuten jo aikasemmasta voi kenties päätellä, olen modernin runouden ystävä. Epäsäännöllisen pituiset säkeistöt ja säkeet tekevät runosta mielenkiintoisen ja ehkä jopa mielekkäämmän lukea. Minulla on tapana kyllästyä runoon, jos kaikki säkeistöt noudattavat tiettyä mittaa ja säkeistöjä on turhan paljon.

Suosikki runoteokseni lienee Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi. Kotro on taitava kielenkäyttäjä ja kirjoittaa tavallisista asioista erittäin mielenkiintoisesti. Uskoisin kaikkien (modernin) runouden ystävien tutustuneen Kotron runoihin, joten niitä tuskin tarvitsee tässä hirveästi mainostaa.

Runoilkaa! Antakaa ajatuksen lentää! Se on avartavaa ja mielenkiintoista.